Day 9

9. päivä - kirja, jota luulit inhoavasi mutta johon lopulta rakastuit


                                     Carlo Lucarelli - Almost Blue (1997)

 "Sitten aloittaa piano, joka kuulostaa huonosti suljetulta, tippuvalta hanalta, ja kontrabasso, joka on kuin ikkunalasia vasten suriseva paarma. Viimeisenä tulee Chet Bakerin samettinen ääni, joka alkaa laulaa kappaletta Almost Blue."

Kolme vuotta sitten, kun tartuin tähän kirjaan, olin hyvin epäluuloinen. Pääosaksi siksi, etten ollut ennen lukenut dekkaria. (Tähän mennessä lukenut huimat kolme, joista kaksi oli Dean Koontzin! :D Edistystä.)

Dekkari-genre on semmoinen, mistä minulla ei siis ole hirveästi kokemusta ja jostain syystä, en usko dekkareiden olevan..  hyviä? Ihan vain siitä syystä, että ne seuraavat tiettyä kaavaa: on konna, on sankari, pahoja asioita tapahtuu, etsitään johtolankoja ja sitten lopulta ehkä toivottavasti rikollinen saadaan telkien taakse. Samasta syystä en katso erityisemmin rikos-sarjoja ym. Ellei, siinä tarinassa ole sitten jotain hyvin ainutlaatuista. Almost Blue on yksi niistä, jotka tekevät poikkeuksen sääntöön.

Almost Blue on synkkä, kiehtova ja tarinan henkilöt on hyvin rakastettavia. Kirjan pääpahis "Leguaani" ei ole niinkään rakastettava, mutta voittaa mielenkiintoisuus-tittelin helposti. Minuun eniten iski Simone Maritinin hahmo: sokea nuori mies, jonka ajatusmaailman täyttävät värit ja Chet Baker. Kolmas päähenkilö on Crazia Negro, hyvä kyttä, joka tutkii Leguaaniin liittyvää tapausta. Simone päätyy auttamaan polisiia etsimään murhaajaa ja yllättävä romanssi puhkeaa myös pikkuhiljaa. Varsinkaan dekkareissa, kolmen kirjan kokemuksen jälkeen (:P), en pidä romansseista. Mutta tässä oli jotain suloista, ja se tuntui oikealta eikä ollenkaan pakotetulta.

Kirjassa on juuri oikea määrää jännitystä ja ahdistusta, joita tasapainottavat huumori ja rakkaus.

Perfetto!

- Piia -